Mä aion pyhittää syksyn itsestäni huolehtimiselle,

kerätä syyskukkia ikkunalaudalle, hyviä ja inspiroivia ihmisiä ympärilleni. Meditoida, syödä hyvin, nukkua paljon, tehdä omenahilloa ja nauttia elämän pienistä iloista. Olla aktiivisempi kuin viime kuukausina jotka oon viettänyt lähinnä puistoissa ja peiton alla.

Oon loikoillut nurmikolla, antanut gong-rentoutuksessa auringon sulaa ihon läpi sisälle minuun, ostanut kaksi hunajamelonia ja kilon herneitä, huudellut linnunhuutoja metsässä, nähnyt unta maailman kauneimmasta kodista joka oli minun oma.

 Viime päivinä on tuntunut inspiroituneelta, toivon että pääsisi ensi talvena takaisin Espanjaan. Luoliin, lähteille ja aurinkoon. Pelkät reput mukana.

Tein tarotennustuksen tytölle joka itkee ja hymyilee paljon, tuntee suuria tunteita niinkuin minäkin (kalat) ja suukottelee poskelle. Sanoo että "rakastan sinua" niin varmasti ja syvälle silmiin katsoen että se pistää miettimään. Tuntuu että minä oon sellainen kokonaisuus jota en osaa oikein kenellekään avata; suuri tuntematon, valtamerellinen, universumillinen Minua joka on itsellenikin vielä vähän epäselvä - mistä minä alan ja mihin päätyn? Tuntuu että näkee kyllä muiden persoonien  monimuotoisuuden ja ymmärtää sen, mutta oma on vielä ristiriidassa: täynnä valoa ja kuitenkin niin paljon pimeää, kaksonen ja skorpioni. Yritän kuitenkin pysyä siinä valossa ja jakaa sitä myös muille, koska tiedän että kun me annetaan meidän sisäisen valon loistaa, me alitajuisesti kannustetaan ympärilläoleviakin tekemään sama. Kun me ollaan vapautettuja pimeydestä, meidän läsnäolo automaattisesti vapauttaa toisetkin. Kun me rakastetaan, ei ole olemassa vain yhtä eikä myöskään montaa - on vaan rakkaus ja pyhyys.

Mulla on vielä aika paljon opittavaa ja se onkin ihan parasta!

Mä jätän taakseni kaupunkijuhannuksen, transsitanssit ja ennustuskeikat, ajan 800 kilometriä pohjoiseen sadetta pakoon, ja kun pääsen lapsuuden havumetsiin niin taivas repeää ja aurinko tulee näyttämään meille tietä. Mun sisällä pienet kevätpurot liplattaa ja sulattaa jääpuikot jotka on syntyneet kaupungissa asumisesta ja aikuisten asioista. Me istutaan kuistilla neljältä yöllä ja kuunnellaan hiljaisuutta; ensimmäistä kertaa vuosiin täydellistä tyhjentävää hiljaisuutta jossa kuuluu vain hengitys ja välillä silkkiuikkujen huudot järvellä. Aamulla taivas muuttuu oranssiksi, linnut alkaa riemuita puissa ja koko metsä herää eloon. Täällä tuoksuu sellaiselle joka tuntuu ihan mielettömän rakkaalta ja samalla sydäntäsärkevältä, siltä että pakahtuu.

Perjantaiyönä me lämmitettiin puusauna ja uitiin kylmässä järvivedessä (täällä on vielä vähän kevät), keskiyön aurinko lämmitti kun retkotettiin saunan portailla puhumassa tulevaisuuksista mitä voisi olla. Sä sanot että näytän hedelmälliseltä ja sellaiselta joka olisi kaunis millä tahansa aikakaudella. Hymyilyttää. Mä sanon että haluaisin muuttaa tänne sun kanssa, puolukoiden ja porojen keskelle omaan hirsimökkiin. Jossain kaukana joku polttaa juhannuskokkoa ja mä tajuan että ehkä mun ensisijainen tehtävä on keskittyä siihen hyvään ja rakastavaan mitä mussa jo on, ei aina pelkoihin ja niiden voittamiseen (niiden aika on ehkä myöhemmin).

 vähitellen valoon vaihtuvia, kesään kurkottelevia öitä,

punertava taivas ja herääminen siihen kuinka porot kopsuttelevat yöllä kuistilla. Tätä mä oon kaivannut - palata yhteyteen äiti maan kanssa. Tänne kuulun.

~~⊱*Connect*⊰~~

 

Kesän ensimmäinen yö ulkona, rannalla varpaat hiekassa ja sormet palellen, tanssien itsensä lämpimäksi, rakastaen. Seistiin sylikkäin vedenrajassa ja loitsittiin aurinkoa esille, leikittiin ja kaatuiltiin, löydettiin morsiuskimppu kalliolta. Metsän keskellä kulkiessa linnut lauloi kaikissa puissa, kaikki ympärillä oli elossa ja heräili uuteen päivään, tuntui voimakkaalta ja alkukantaiselta (pienen hetken ajan muistijälki siitä ensimmäisestä naisesta, kantaäidistä joka minussakin elää).

Viiden aikaan istuin pyörän tarakalla, aamu oli kirkas ja sininen eikä kaduilla näkynyt yhtään ihmistä, oli viileää ja hiljaista ja me puhuttiin siitä kuinka ollaan kohdattu aiemminkin ja kuinka onnekkaita ollaan.

kuulkaa 

hetken ajan sydämet lyö samaan tahtiin

Ikkunasta näkyy pilviä ja mun on hyvä hengittää ja rakastan Elsa Beskowia ja karttapalloja ja liian pitkiä lauseita ilman välimerkkejä

En tiedä oikein kuka oon tai mikä mun tehtävä on tässä maailmassa, mutta nyt viimepäivinä on alkanut vähän innostuttaa ja kutkuttaa koska minä sen kai päätän, ainakin sen miten itseäni toteutan (muulla ei ehkä ole niin paljon väliä?).

 Oon ainakin toistaiseksi sellainen henkilö joka toteuttaa itseään loikoilemalla lattioilla, tekemällä tarotennustuksia muille ihmisille mutta ei ikinä itselleen, puhumalla enemmän toisella puolella suuta, syömällä puuroa aamupalaksi, kävelemällä yleensä paljain jaloin. En tiedä vielä mikä musta tulee isona mutta haaveilen elämästä jossa on paljon syreenipuita ja marjapensaita, virtaavan veden ääntä, pullanleivontaa, hetkien ikuistamista, lunta talvisin talon vierellä. Lapsuudesta muistan sinertävät pimeät pakkasaamut kun jää kimmelsi ja lumiaura piti kovaa ääntä jossain, kaivoin kinokseen tunnelin ja istuin siellä, puhe kumisi ja pysähtyi kylmiin seinämiin ja vähän pelotti että mitä jos katto sortuu (ei se ikinä sortunut)
Nyt mietin että jos kirjoittaisin omaelämänkerran niin mitähän siitäkin tulisi; sivuja sivun perään pelkkää tajunnanvirtaa, höpsöjä muistikuvia ja poukkoilevia ajatuksia.
Mut kai sekin on itsensä toteuttamista;
ehkä oon vaan itekin sellainen vähän liian pitkä lause ilman välimerkkejä

Mun nouseva skorpioni on yrittänyt viimeaikoina puskea väkisin esille,
eilen olin hysteerinen syystä jota en ymmärtänyt ennen kuin vasta illalla, alkaa pikkuhiljaa pelottaa se miten saatan tietää ja aavistaa joitain asioita ennalta (etenkin kun ne aavistukset on harvoin positiivisia ja pelkään joskus että mä itse manifestoin näitä ikäviä juttuja). Onko itsekästä ajatella että mä olisin vastuussa?

Kevät on kuitenkin täällä ja puut vihreinä, ollaan katseltu auringonlaskuja kalliolla junaradan yllä ja haisteltu ilmaa sateen jälkeen, sellainen tuntuu rauhoittavalta

muutoksii

Uudessa kodissa on keltainen keittiö ja paljon kasveja, liikaa tilaa ja auringonnousuja aamuyöllä kun kadut on vielä hetken hiljaiset.
Välillä herään siihen tunteeseen että alla on kilometrejä pelkkää tyhjää
(sitten tajuan että eipä olekaan, siellähän asuu ainakin neljäkymmentä ihmistä joilla kaikilla on omat kotinsa ja elämänsä ja kuntolaitteensa ja lempiohjelmansa ja se vasta tuntuukin hullulta)

Keskustan syke mun alapuolella huimaa vähän, mutta toisaalta tekee ihan hyvää maata sängyssä ja katsella ulos kun ikkunasta näkyy pelkkää taivasta ja lokkeja jotka huutelee. Olohuoneen seinät värjäytyy iltaisin aika ihmeellisen värisiksi,
rakastan aika kovaa.

On ollut monia hyviä hetkiä keväässä;
eilen istuin puusaunassa peltojen keskellä ja kuuntelin ihan omituisia taajuuksia jotka kuului jostain seinän takaa kai, kastelin talviturkin puoleenväliin, järvi oli tyyni ja harmaa ja pisaroi. 
Nukuin pienessä mökissä jonka kuistilla oli punaiset valot (korpibordelli) ja pihalla keraaminen kylpyamme johon olis voinut laittaa kukkia.
Ollaan mietitty Ahvenanmaalle lähtöä pyörillä kaksin ja muita matkoja ja seikkailuja, kesä on ihan kielen päällä ja just nyt tuntuu että vaan aukean tälle kaikelle, otan vastaan hyvät ja huonot ja hymyilen joka solulla.
oujee