Mä jätän taakseni kaupunkijuhannuksen, transsitanssit ja ennustuskeikat, ajan 800 kilometriä pohjoiseen sadetta pakoon, ja kun pääsen lapsuuden havumetsiin niin taivas repeää ja aurinko tulee näyttämään meille tietä. Mun sisällä pienet kevätpurot liplattaa ja sulattaa jääpuikot jotka on syntyneet kaupungissa asumisesta ja aikuisten asioista. Me istutaan kuistilla neljältä yöllä ja kuunnellaan hiljaisuutta; ensimmäistä kertaa vuosiin täydellistä tyhjentävää hiljaisuutta jossa kuuluu vain hengitys ja välillä silkkiuikkujen huudot järvellä. Aamulla taivas muuttuu oranssiksi, linnut alkaa riemuita puissa ja koko metsä herää eloon. Täällä tuoksuu sellaiselle joka tuntuu ihan mielettömän rakkaalta ja samalla sydäntäsärkevältä, siltä että pakahtuu.

Perjantaiyönä me lämmitettiin puusauna ja uitiin kylmässä järvivedessä (täällä on vielä vähän kevät), keskiyön aurinko lämmitti kun retkotettiin saunan portailla puhumassa tulevaisuuksista mitä voisi olla. Sä sanot että näytän hedelmälliseltä ja sellaiselta joka olisi kaunis millä tahansa aikakaudella. Hymyilyttää. Mä sanon että haluaisin muuttaa tänne sun kanssa, puolukoiden ja porojen keskelle omaan hirsimökkiin. Jossain kaukana joku polttaa juhannuskokkoa ja mä tajuan että ehkä mun ensisijainen tehtävä on keskittyä siihen hyvään ja rakastavaan mitä mussa jo on, ei aina pelkoihin ja niiden voittamiseen (niiden aika on ehkä myöhemmin).

 vähitellen valoon vaihtuvia, kesään kurkottelevia öitä,

punertava taivas ja herääminen siihen kuinka porot kopsuttelevat yöllä kuistilla. Tätä mä oon kaivannut - palata yhteyteen äiti maan kanssa. Tänne kuulun.

Kaksi auringonlaskua

(Eturivistä HD-laadulla)

1.

Rauhaniemen rannassa pienellä saarella. Valo oli kaunis ja taivas vaaleanpunainen, minä kuumeessa mutta aika inspiroitunut kaikesta.

2.

Näsinpuiston reunalla puussa, oli lämmintä ja joku mies ilmestyi alas ja kysyi että saako meistä ottaa kuvia

Eilen bussi Jyväskylään lähti kello 15:15, me ei noustu siihen vaan jäätiin kotiin ihmettelemään että mitä nyt tapahtuu

Houkuttelisi tehdä kaikkea.

Houkuttelisi lähteä Tingiin, Pohjoiseen mökkeilemään, ulkomaille, takaisin nukkumaan. Pelkään kesän loppua ja koulun alkua ja vastuuta. Pelkäsin sinuakin hetken mutta sitten suukotit kadulla pitkästä aikaa ja tuntui että kyllä tämä tästä

Tuntuu näkymättömältä. Kaipaan unelmointia.

(mutta kyllä tämä tästä)

toinen tähti oikealla ja suoraan aamuun

Tässä kirjoituksessa ei taida olla oikeastaan mitään johdonmukaista koska kuvat ovat ihan eri tilanteista ja päivistä ja hetkistä mutta väliäkö sillä.

(ylläolevat on viimeviikkoiselta saunaillalta kun aurinko laski ja valot olivat ihmeelliset)

Olen ajatellut paljon erilaisia asioita, lähinnä itseäni. On tosi jännittävää olla ensimmäistä kertaa vuosiin näin itsetietoinen, tuntea itsensä hyvässä ja pahassa (ehkä jopa hyväksyä)

Haluaisin puhua jollekin teistä jotain pitkästi

jos on mitä vain sanottavaa tai kysyttävää tai mieleen juolahtavaa ihan mistä tahansa aiheesta niin haluaisin kuulla

Tuntuu herkältä ja sellaiselta kuin joskus 15-vuotiaana kun kirjoitin vielä runoja (mietin pitäisikö se toinen blogi poistaa, ne on ihan menneitä oloja kuitenkin)

 Eilen istuin pyöreällä parvekkeella ja itkin vähän ja linnut lauloivat, tuntui haikealta mutta hirmu onnelliselta

Tänään tunsin taas kevään ihmeellisen ihanan sydäntäraastavan kun: 

taivas oli harmaa mutta ei tuullut

ilma tuoksui sateelle ja kukille

muistin lapsuuden keväät jolloin syreenipensaat kukkivat ja kaarnalaivat kaatuivat aina kyljelleen

(haaveilin merielämästä, matkasta kaarnalaivalla maailman ääriin)