hetken ajan sydämet lyö samaan tahtiin

Ikkunasta näkyy pilviä ja mun on hyvä hengittää ja rakastan Elsa Beskowia ja karttapalloja ja liian pitkiä lauseita ilman välimerkkejä

En tiedä oikein kuka oon tai mikä mun tehtävä on tässä maailmassa, mutta nyt viimepäivinä on alkanut vähän innostuttaa ja kutkuttaa koska minä sen kai päätän, ainakin sen miten itseäni toteutan (muulla ei ehkä ole niin paljon väliä?).

 Oon ainakin toistaiseksi sellainen henkilö joka toteuttaa itseään loikoilemalla lattioilla, tekemällä tarotennustuksia muille ihmisille mutta ei ikinä itselleen, puhumalla enemmän toisella puolella suuta, syömällä puuroa aamupalaksi, kävelemällä yleensä paljain jaloin. En tiedä vielä mikä musta tulee isona mutta haaveilen elämästä jossa on paljon syreenipuita ja marjapensaita, virtaavan veden ääntä, pullanleivontaa, hetkien ikuistamista, lunta talvisin talon vierellä. Lapsuudesta muistan sinertävät pimeät pakkasaamut kun jää kimmelsi ja lumiaura piti kovaa ääntä jossain, kaivoin kinokseen tunnelin ja istuin siellä, puhe kumisi ja pysähtyi kylmiin seinämiin ja vähän pelotti että mitä jos katto sortuu (ei se ikinä sortunut)
Nyt mietin että jos kirjoittaisin omaelämänkerran niin mitähän siitäkin tulisi; sivuja sivun perään pelkkää tajunnanvirtaa, höpsöjä muistikuvia ja poukkoilevia ajatuksia.
Mut kai sekin on itsensä toteuttamista;
ehkä oon vaan itekin sellainen vähän liian pitkä lause ilman välimerkkejä

Mun nouseva skorpioni on yrittänyt viimeaikoina puskea väkisin esille,
eilen olin hysteerinen syystä jota en ymmärtänyt ennen kuin vasta illalla, alkaa pikkuhiljaa pelottaa se miten saatan tietää ja aavistaa joitain asioita ennalta (etenkin kun ne aavistukset on harvoin positiivisia ja pelkään joskus että mä itse manifestoin näitä ikäviä juttuja). Onko itsekästä ajatella että mä olisin vastuussa?

Kevät on kuitenkin täällä ja puut vihreinä, ollaan katseltu auringonlaskuja kalliolla junaradan yllä ja haisteltu ilmaa sateen jälkeen, sellainen tuntuu rauhoittavalta