Mä jätän taakseni kaupunkijuhannuksen, transsitanssit ja ennustuskeikat, ajan 800 kilometriä pohjoiseen sadetta pakoon, ja kun pääsen lapsuuden havumetsiin niin taivas repeää ja aurinko tulee näyttämään meille tietä. Mun sisällä pienet kevätpurot liplattaa ja sulattaa jääpuikot jotka on syntyneet kaupungissa asumisesta ja aikuisten asioista. Me istutaan kuistilla neljältä yöllä ja kuunnellaan hiljaisuutta; ensimmäistä kertaa vuosiin täydellistä tyhjentävää hiljaisuutta jossa kuuluu vain hengitys ja välillä silkkiuikkujen huudot järvellä. Aamulla taivas muuttuu oranssiksi, linnut alkaa riemuita puissa ja koko metsä herää eloon. Täällä tuoksuu sellaiselle joka tuntuu ihan mielettömän rakkaalta ja samalla sydäntäsärkevältä, siltä että pakahtuu.

Perjantaiyönä me lämmitettiin puusauna ja uitiin kylmässä järvivedessä (täällä on vielä vähän kevät), keskiyön aurinko lämmitti kun retkotettiin saunan portailla puhumassa tulevaisuuksista mitä voisi olla. Sä sanot että näytän hedelmälliseltä ja sellaiselta joka olisi kaunis millä tahansa aikakaudella. Hymyilyttää. Mä sanon että haluaisin muuttaa tänne sun kanssa, puolukoiden ja porojen keskelle omaan hirsimökkiin. Jossain kaukana joku polttaa juhannuskokkoa ja mä tajuan että ehkä mun ensisijainen tehtävä on keskittyä siihen hyvään ja rakastavaan mitä mussa jo on, ei aina pelkoihin ja niiden voittamiseen (niiden aika on ehkä myöhemmin).

 vähitellen valoon vaihtuvia, kesään kurkottelevia öitä,

punertava taivas ja herääminen siihen kuinka porot kopsuttelevat yöllä kuistilla. Tätä mä oon kaivannut - palata yhteyteen äiti maan kanssa. Tänne kuulun.