restlessness is me, you see

Talvi valaisee, hengittää, ja joskus tuntuu pistävänä paineentunteena ytimissä asti. Mietin että talvea ei voi huijata; se riisuu kaikki naamiot ja pistää kohtaamaan. Se on kylmä ja armoton, mutta myös syvä ja rehellinen ja varmaankin se mitä tarvitsen just nyt.

Mun mielen turvapaikka on huhtikuun yöt, jolloin linnut jo laulaa puissa ja valo on sininen. Iltaisin on taivaalla vaaleanpunaisia pilviä ja happi tuntuu hyvältä, keho kevyeltä. Hiekkatie ja syreenit tuoksuu kaikkialla, aamu hiipii ikkunan taakse aikaisin ja kirkkaana, piirrän multaan uria kevätpurojen tulla. Siellä olis joku nauravasilmäinen, semmoinen joka kutsuisi kahville ja soutelemaan ja sinne kevätyön metsään keräämään ketunleipiä. Me ja linnut ja valo ja kaikki, oltais pelkkää herkkyyttä ja elämän riemua.
Mutta nyt on pitkän pimeän vuoro, ja toivon että se pimeä opettaisi miten ollaan omin päin ja miten tuuditellaan ja hellitään itseään, ja miten annetaan itselle aikaa parantua.

Onneksi on sosekeittoa ja mehiläisvahakynttilöitä ja lämpimiä peittoja, viiniglögiä ja uusi lammastakki ja savitöitä ja joululauluja, kaikkea sellaista mikä pitää elämän mielekkäänä. Pian alkaa myös työt, kivaa saada taas jotain rytmiä elämään. 

Tampere on aina kaltaisensa, välillä mietin että onko tällä kaupungilla mulle enää annettavaa.

(sit muistan pyhäjärven jään ja tahmelan pikkukadut ja lauttasaunan ja siilinkarin majakan, onhan täällä ihan hyvä)
Mulla on avoin tie, ja kaikki avaimet sillä etenemiseen 
(liimasin varmuuden vuoksi tarokkien maagikon oveen, muistutukseksi).