uskoin vakavaan valaan, pojat on poikia ne lupaa eikä palaa

"eikä yksinäisyys ole yksinoloa,
se on kävelyä rakkaiden paikkojen ohitse

ne katsovat mykkinä, muistavat"

Työharjoittelu alkoi, lumet suli.

Sitten tapahtui juttu jota en voi käsittää enkä oikein käsitellä,
sellainen pimeä ja paha voima joka hajotti kaiken, talloi pilvilinnoista maan tasalle ja nauroi päälle.
Me ei olla enää ja jotenkin kuvittelin sen mahdottomaksi -
että me oltaisi jotain järkkymätöntä ja ylimaallista ja että sitä ei voisi kukaan tai mikään murtaa.
(Miksi sitten pelkäsin nostaa tarotkortteja itselleni kun ne kertoi aina sen mitä en halunnut kuulla)

Nyt on ollut aurinkoisia päiviä, helpompia hetkiä, sellaisia ettei halua lyödä itteensä mustelmille. Oon miettinyt voiman eri laatuja ja sitä, että mä ihan oikeasti haluan uskaltaa sanoa ääneen että kyllä - mua vituttaa ja pelottaa ja ahdistaa ja että vittusaatana, ja etten halua esittää että kaikki olisi aina pelkkää hyvää, kun tuntuu että maa katoaa jalkojen alta. Että ehkä mulla on lupa tuntea myös vähän vihaa kun mun sydän särjetään, eikä se tee musta huonompaa ihmistä, ja että ehkä herkkyys on sitä oikeaa voimaa;
uskaltaa kokea kaikki sataprosenttisesti - ylitsevuotava rakkaus ja hajottava tuska. Se ajatus helpottaa vähän.

(vaikka enhän mä ikinä voisi sua vihata,
sä oot vieläkin mun koti)