Tapasin kerran enkelikiharaisen miehen jolla ei ollut kuin reppu selässä
(ei sillä ollut kenkiäkään)
ja sitten se reppu varastettiin puistossa ja se sanoi ettei se oikeastaan haittaa
annoin sille olkihatun ja ennen auringonnousua se katosi
näin vielä ikkunasta kun se käveli jossain kaukana.
(Silloin oli heinäkuu ja ilmassa tuoksui kukille)
Niinä aikoina me kuunneltiin beatlesiä nurmikolla ja heiluteltiin varpaita eikä here comes the sun ollut meidän maailmassa vielä ollenkaan kulutettu biisi. Uskottiin että kaikkeen pystyy jos vain tahtoo ja jos muistetaan aina vetää laturi seinästä niin ehkä mitään ilmastonmuutosta ei tulekaan?
Nyt mulla ei ole enää otsatukkaa eikä ole aina yhtä helppoa nähdä kaikkea niin ihmeellisenä. Mutta joka tapauksessa olen hirveän iloinen siitä että selviän aina kunnialla näistä liian pitkistä pimeyksistä. Kesällä kaikki on toisin ja ilma taas taikaa täynnä.
tässä vielä tämmöinen lapsuudestani
tykkään sun silmistä ja tukasta ja musiikkimausta ja blogista silleen sopivasti :)
VastaaPoistaThih! Kiva! Määkin tykkään niistä silleen et on ne ihan jees
Poista(paitsi että silmistä toinen on melkein sokea, se on vähän ikävää kun on kyljellään sängyssä ja näkevä silmä painautuu tyynyä vasten ja sitten onkin yhtäkkiä ihan pimeää)