otsikkoo se vaan aina pyytää

Tänään minulla oli jalassa samat eskimokengät kuin kaksi vuotta (kaksi vuotta??) sitten. Silloin oltiin just tavattu ja olin ihan sekaisin onnesta ja rakkaudesta ja ensilumesta. Olin samanlainen mutta tavallaan ihan eri tyyppi kuin nykyään ja me naurettiin kuinka ”ainoa asia mistä me voitaisi ikinä riidellä on tiskaaminen” (hah)

Nyt kaksi vuotta vanhempana ja viisaampana mulla on samat kengät ja samat pakkasen punertamat posket ja sama ensilumi tippuu taivaalta isoina hiutaleina, kenkien alla narahtelee kävellessä samalla tavalla ja oon yhä inspiroitunut ja rastatukkainen ja hartiat jumissa niin kuin ennenkin mutta kuitenkin kaikki on ihan toista nykyään. En tiedä olenko onnellisempi nyt vai silloin tai onko sillä väliäkään. Talvi on jo täällä ja pian saan juoda glögiä ja kirjoitella salaisuuksia huurteisiin ikkunoihin, lukea kirjoja ja kääriytyä viltteihin ja toisen ihmisen lämpöön. Talvi on kuoleman aikaa, mutta se minkä olen kahden vuoden aikana oppinut on että sitä seuraa uudelleensyntymisen kevät eikä pakkanen siksi tunnukaan nyt ahdistavalta vaan siltä että tähän minä kuulun juuri nyt ja tässä minun tulee olla

ps. tältä näytän aamuyöllä kun uni ei tule ja päätän ruveta pelleilemään yksin

kertokaa mulle muistoja