11.6.

Uusi koti on keltaisessa kivitalossa. Pihalla haarapääskyt kirkuu kesästä ja mun sisällä kirkuu kanssa joku - kaipauksesta ja tuskasta ja välillä onnestakin, vaihtelevasti.

Yksinolo on mulle ihan uusi kokemus. Tuntuu oudolta elää näin; herätä aamulla kaikessa hiljaisuudessa, ottaa ruokaa vain itselleen, katsoa tv-sarjoja omaan tahtiin, nähdä ystäviä  joille en ole puolikas. Nukahtaa ilman toisen sydämensykettä. 
Mun rooli tässä elämässä on aina ollut Rakastajan rooli, ensimmäisistä lapsuudenihastuksista teini-iän hyväksynnäntarpeeseen, ja siitä tähän viimeisimpään Rakkauteen joka on järisyttänyt mun perustuksia ihan kunnolla (sä sanot vieläkin että se rakkaus on repinyt joskus voimallaan kansakuntia kahtia). 
Muutaman kuukauden aikana olen kuitenkin löytänyt itsestäni muitakin rooleja; kuuntelijan, hoitajan ja parantajan. Työkokeilu lasten parissa loppui ja eräs miestyöntekijä sanoi ennen lähtöäni että "sä oot selkeästi saanut verenperintönä sellaisen hoivaamisen ja ymmärryksen lahjan - lasten on helppo lähestyä sua koska sä näet heidät, puhut samaa kieltä. Ja aikuistenkin." 

 On ollut valoa (taivaallakin niin pitkään ettei meinaa tajuta yötä ollenkaan), ja sitten on ollut pimeää. Miekkakortteja, kuolemantapauksia (keveitä multia teille ystävät), itkuja, haikeutta ja vaikeuksia sopeutua erilaisiin muutoksiin jotka hajottaa ja painaa maahan.

Mä luulen että aika monelle vuodessa 2016 on kyse luopumisen tuskasta. Tornin vuosi.

(paikalla on kuoleman enkeli tuossa tuossa tuossa)

 ☽         ☽         ☽         ☽        ☽         ☽         ☽         

 Tätä hiljaiseloa on jatkunut jo kolme kuukautta, ja sinä aikana on ollut monenlaisia hetkiä.

Yhtenä hetkenä haen tavaroita asunnosta joka oli hetki sitten meidän - kaikki on muuttumatonta ja omilla paikoillaan, pölyttymässä ja muistuttamassa. Sun hellät jääkaappirunot ja mun pikkuhousut yhä lattialla pyörimässä. Istun olohuoneen matolla ja tuntuu niinkuin koko asunto mun ympärillä hengittäisi. Meidän energiat on niin vahvasti läsnä täällä, kaikki se mitä oltiin ja mikä tuntuu nyt niin ylitsepääsemättömän rakkaalta kun sitä ei enää ole.

Viikkoja myöhemmin pakenen maalle, maitohorsmien keskelle puusaunaan ja makaamaan kasteiselle nurmelle yön sinisenä hetkenä. On voimakkaita kohtaamisia uusien ihmisten kanssa, silmiinkatsomista, jäsenhoitoa ja tunnelukkojen avautumista, päälläseisontaa, itkuja ja nauruja, soittoa ja laulua ja villiyrttejä suoraan pihasta kerättynä. Mun sielu ja sydän kaipaa pois kaupungin mustavalkoisesta hälinästä ja melusaasteesta, ehkä jopa ihan lopullisesti?

Sitten tulee hetki kun löydän muuttolaatikon pohjalta unikirjan johon kirjoitin viime talvena paljon. Tajuan että se kaikki on tapahtunut, kaikki ne ihmetyttäneet ja kummastuttaneet ja naurattaneet yksityiskohdat ja symboliikat joita silloin aikoinaan en voinut mitenkään ymmärtää. Tuntuu aika maagiselta ja mietin taas sitä verenperintöä. Aavistuksia.

(olin myös leikkauksessa;
kun päässä humahti mä mietin sua ja sanoin kai ääneenkin että apua, oon yksin. Sitten herään taas ja lääkärit on mukavia ja hymyilee ja sanoo että pärjäsin hyvin.

Koska mä pärjään. Yksin.)