täysikuu kaksosissa

Yhtenä yönä me vaihdettiin huoneen järjestystä ja tehtiin pieni jooga-alue ja alttari ikkunan eteen. Heräsin aamulla kukkalakanoissa ja tunsin auringon, istuin kuistille ja haistelin kylmää ja kirkasta.

Oon inspiroitunut talven tulosta ja tehnyt paljon asioita käsillä;

valanut kynttilöitä, askarrellut joulukortteja, silittänyt tukkaa, kastellut kukkia, piirtänyt ja kirjoittanut ajatuksia ylös, osoittanut tähtikuvioita.

Välillä elo ja olo on hellää ja hyvää, välillä synkkää ja epämääräistä. Mutta kai se kaikki kuuluu marraskuuhun.

Oon miettinyt sitä millaista on elää kun tuntuu että on nielaissut sen matrixin punaisen pillerin; 
 millaista on seurata muiden elämää ja olemista - sellaista että käydään kouluja ja valmistutaan ja pelataan tennistä ja päivitetään instagramia ja juodaan jaffaa niinkuin ei olisi mitään muuta, niinkuin elämä koostuisi pelkästään niistä arkipäivän asioista ja olisi kaikille yhtä helppoa ja pintapuolista.

On ihanaa tuntea ykseys meidän kaikkien välillä, energiaverkot ja entiset kohtaamiset muinaisista ajoista asti. On ihanaa voida olla pelkäämättä kuolemaa, kun tietää, ettei energia koskaan katoa vaan muuttaa vain muotoaan. 

Kuitenkin ihmetyttää ja surettaa se, kuinka ihmiset voi elää niin huolettomasti - tietää että jossain vauvoja huuhtoutuu rantaan ja ydinaseita rakennetaan joka hetki lisää ja lisää, mutta siitä huolimatta onnistua jollain ihmeellisellä tavalla keskustelemaan siitä, mitä tapahtui salkkareiden uusimmassa jaksossa ja lisätä facebookissa värikäs sovellus profiilikuvan päälle.

Sitten mä menen metsään ja talvi on ihan kohta täällä, on aamu ja sumu niin sakea ettei puiden latvoja näy. Tuuli humisuttaa hiljaa ja jossain rapisee, tuoksuu ensilumelle.
On vaikeaa kuunnella itteään ja seurata johdatusta kun mieli on synkkänä. Ja sisimmässäni mä todella uskon ihmiskunnan hyvyyteen ja siihen, että kaikki järjestyy parhain päin. Tavalla tai toisella tää kaikki tulee päättymään siten kuin on hyväksi meille kaikille.

Kerran unessa mä istuin järven rannassa pensaan takana, veden päällä oli paksu kerros jäätä ja kaikki oli vaaleanpunaista ja keltaista. Aurinko alkoi nousta vuorten takaa ja jostain alkoi kerääntyä jäälle villieläimiä, sillälailla arkkityylillä pareittain; feminiininen ja maskuliininen. Yhtäkkiä mä tunsin että oon seuraamassa uuden maailman syntyä, ja purskahdin itkuun onnesta kun tajusin, että tässä syklissä ihminen ei tule olemaan osana. Kaikki oli pysähtynyttä, rauhaa ja linnut lauloi puissa.

En tiedä tarkalleen mikä tän päivityksen pointti oli.

Mut luulen että rakastamalla kaikki selkenee?