seitsemän kuvaa koirista (tähänkö tämä on mennyt) (ei se mitään)

 Eilen leivoin pullaa aamuyöhön pajakadun päässä (missä junat aina huutaa)

Nyt on herkkä sellainen runotyttöolo että kuuntelee vaan suomalaisia artisteja (suomalaiset kyllä osaa tehdä itkubiisejä)

(vaikka nyt ei itketä, naurattaa vaan)

 On ollut ihan erityiskylmää, sellaista mitä en muista koskaan olleen näin myöhään kesällä. Pitää vain toivoa että heinäkuu toisi auringon mukanaan takaisin (pliis)

Päivät tuntuu uneliailta ja vähän vaitonaisilta

15.4.-12

"Minulla oli tapana herätä aikaisin, seurata verhojen raosta pilkistävässä kuulaassa valossa pyöriviä pölyhiukkasia (”aurinkopölyä”), kuunnella pojan hengitystä kaulaani tuntikausia. Tarkkailin sen unia ulkopuolisen korvin - kun se välillä alkoi hengittää raskaammin ja liikehtiä levottomasti, silitin korvan takaa ja hyssyttelin ja se rauhoittui. Ihminen on niin kaunis nukkuessaan, niin avoin ja haavoittuva ja pieni ja särkyvä. Silloin muistaa että me kaikki ollaan samaa, kaikki veljiä ja siskoja vaikka hereillä sen helposti unohtaa. Katselen ympärilleni pikkuruisessa asunnossa jonne minulla on vara-avain eikä kukaan muu tyttö ole sitä saanut, tunnen jokaisen nurkan, jokaiset uinuvat kasvot ja joka kiviseinän halkeaman. Kuulen aamun, ensimmäisten ihmisten askeleet, lintujen viserrykset siinä ainoassa puussa joka tässä betonisokkelossa ylipäätään kasvaa. Kuulen kuinka autonovia avataan ja suljetaan ja jossain kaukana haukkuu koira. Seinien takana maailma heräilee."

Hassua lukea vanhoja juttuja. Nyt ei enää olla unessa vaan hereillä kaikissa sen muodoissa ja jokaisen solun voimalla, rakkaudessa. Viimeinen vuosi on ollut minulle heräämisen ja uudelleensyntymisen aikaa, ei enää väsynyttä aamutarkkailua vaan kaiken tutkimista juosten paljain varpain nurmella hiekalla maailmalla joka paikassa ja joka hetki ja se tuntuu

i h a n a l t a